Turvallisuus ennen kaikkea, ajattelin, vastatessani kieltävästi tyttären pyyntöön. - Senkin lehmä! - Sä et tajuu mitään. Kaikki muutkin ...
Minulla oli vaikeuksia pitää naurunkurahtelut kurissa. - Kaikkiko! Kysyin. - No, kaverit!
Huokaisin. Oli se rankkaa. Ajatus tytöstä sukeltamassa benji-hyppyä Tuomiovuoren huipulta alas Syvänteeseen oli kuitenkin liikaa. Säännöllinen sydämensykkeeni alkoi rummuttaa kuin Duracel-pupu. Ehdin nähdä vain tyttären pelästyneen ilmeen lysähtäessäni lattialle. - Äiti! Mikä sulle tuli? - Äiti. Et sä oo lehmä. Mi...minä ... en haluaisikaan hypätä, mutkun - muutkin. Sykkeeni alkoi tasaantua. - Mikäs pakko se, päätä itse oma hyväsi. - Olla päätöksissään luja ja rohkea on yhtälailla extremeä, vastasin. - Niinkö! - Ehdottomasti! Autas minut ylös, niin keitetään kahveet.
KRAPU eli 100 sanaa otsikko mukaanluettuna turvallisuus, ilme, säännöllinen
Niin totta! Uskallusta olla oma itsensä on extreme-laji.
VastaaPoistaHyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta.
Sepä se onkin outoa, kun yksilöllisyyttä lähes yli kaiken korostetaan ja sosiaaliset paineet niskassa ehkä pahempia kuin ennen. Hyvä ekstriimilaji loppujen lopuksi!
VastaaPoistaKun "kaikki" muut tekevät jotain niin todellista extremeä on jättää tekemättä.
VastaaPoistaUpea tarina ja hyvin opettavainen
VastaaPoista